08.10.2019
Olen asunut koko elämäni samalla paikkakunnalla. Tällä hetkellä olen töissä toistaiseksi. Aiemmin olen ollut pitkäaikaistyötön kahdeksan vuotta jonkinnäköisiä pätkätöitä lukuun ottamatta.
Mulla on IT-alan koulutus taustalla. Valmistumisen jälkeen ensimmäiset vuodet lupailtiin töitä, mutta se oli semmoista: ”On”, ”Ei oo”, ”On”, ”Joo nyt olis”, ”Ei oo”. Muilta paikkakunnilta en ole hakenut töitä. Minulla ei ole autoa, joten kulkeminen olisi hankalaa tai sitten joutuisin muuttamaan.
Kotipaikkakunnaltani ei pääse julkisilla minnekään. Työn tai koulupaikan perässä voisin muuttaa pienehkölle paikkakunnalle. Alanvaihto on asia, mikä kiinnostaa. Sairaanhoito ja erityisesti ensihoito tuntuisi oikealta alalta.
Osallisuus on mun mielestä sitä, että saa tuoda oman äänensä kuuluviin ja olla käytännössä huomioitavana, että sut huomioidaan tekemässäsi asiassa. Tulee mieleen aika monta kokemusta siitä, kun olen ollut osallisena. Kaikki, mitä on elämänsä aikana tehnyt, on lähtenyt oikeastaan siitä, että itse on ollut aloitteentekijä. Joku toiminta, joku yhteisö, niin yleensä niissä on ollut se, että on itse pistänyt homman pystyyn ja vetänyt sitä hommaa.
Itse olen aina tykännyt juuri itse aloittaa jonkun homman, koska se tarkoittaa sitä, että pystyt olemaan täysillä mukana siinä. Tällainen yhteisö alkoi siitä, kun 2004 tapasin yhden tutun, jonka kanssa oli sama mielenkiinto, niin mietittiin, että: ”Hei, miksei me nyt tehtäis fiksusti näitä asioita?”
Aluksi se oli tietokonepeliyhteisö ja sitten se vähän, mitä ihmiset kasvoi, aikuistui, niin sitten se tavallaan pelaaminen jäi ja se on ollut sellainen ihmisten yhteisö. Nykyään toiminta riippuu täysin ihmisten aikatauluista. Sen ns. "coren" kanssa toiminta valitaan pitkälti asioista, missä voidaan vaihtaa samalla kuulumisia, eli pitkälti simulaatio"pelit" ovat meidän juttu.
Joskus mietittiin, pitäiskö siitä tehdä yhdistys, että se helpottaisi näissä maksuhommissa, jos on joku tapaaminen, niin se helpottaisi, että kaikki voisivat maksaa fiksusti. Mutta kyllä se on aika pitkälti semmoinen, että joku tuntee toisen ja se tuntee viisi tyyppiä ja ne tulee mukaan.
Aluksi pelattiin pelejä, jotka vaati tiimityöskentelyä. Me kaksi oltiin ensin samalla aaltopituudella. Meitä kiinnosti samat asiat siinä, niin sitten kun siinä tulee se luotto toiseen, niin se on aika iso ainakin mulla, että sä pystyt luottamaan toiseen. Se helpottaa sitä työskentelyä. Tietää mitä toinen tekee, missä toinen on hyvä, niin se sopeutuu kaikkeen.
Se yhteistyö ja nimenomaan se luotto toisen vahvuuksiin ja heikkouksiin, kun ihmisiä kasaantui, ne kaikki täydensivät toisiaan tosi hyvin ihan pelin ulkopuolellakin. Silloin kun oltiin vielä samaan aikaan koulussa kaikki, ketä meitä siinä oli, niin kyllähän sitä aika tiivis sakki tulee sen puolesta. Toinen oli, olen aina ollut sellainen menevä vähän joka paikkaan, joka paikkaa pitää koittaa, ADHD, ja toinen on sellainen oikein suunnitelmallinen, sellainen että pitää olla suunnitelmat ja kaikki, niin se täydentää aika hyvin.
Kun on tottunut siihen, että on ihmisiä, kehen sä voit luottaa, niin sitten nykypäivänä, jos tapaa ihmisen, niin on vähän silleen, että ei heti pysty luottamaan, vaikka haluaa. Siis, että luottaa ehkä liikaa, mutta sitten se pettyy se luottamus siinä, kun me ei ollakaan nyt tunnettu viimeistä viittätoista vuotta. On vähän liian isot ennakkoluulot aina sen puolesta.
Oikeastaan missä tahansa on ollut osallisena, niin on halunnut tuoda sen äänensä esiin. Se on hyvä ja huono. Kyllä mä yleensä tuon mielipiteeni esille. Valtaosa ei pidä siitä, että sanotaan niin kun asia on. Mä en kauheasti kaunistele asioita. Olen tavallaan kasvanut siihen. Isänisä on sellainen, että se sanoo justiin, mitä se ajattelee. Että on tottunut tavallaan siihen, että siinä ei jää mitään epäselvää. Tykkään siitä, että sanotaan, että ”tuo seinä on valkoinen”, niin ei tarvitse sitten miettiä, minkä värinen se on.
Haluaisin olla osallisena huono-osaisten asioiden ajamisessa, mutta en tiedä, mitä kautta sitä voisi tehdä. Omalla tavallaan on tullut hyvä näkemys, kun on ollut pitkään työttömänä ja nyt kun on ollut vuoden vielä töissä, niin on tullut vähän kokemusta.
Olen työssäni tavannut esimerkiksi vanhuksia, niitä tulee jututettua melkein joka päivä, niin tulee sellaisia näkökulmia. Tietyllä tavalla näkee, että mitä niille voisi tehdä. Siitä tulee se halu, kun näkee, että on ihmisiä, joilla menee huonosti. Niin miksi kukaan ei tee mitään? En tiedä mikä se sana siihen on.
Tavallaan mulla on aina ollut se, että jos alkaa tuntua siltä, että ei pysty tekemään jotain asiaa niin kuin haluaisi, jos ei saa asiaa menemään niin kuin haluaisi, niin se mielenkiinto loppuu. Siinä tulee just semmoinen turhautuminen.
Vaikka olen aina asunut samalla paikkakunnalla, en koe millään lailla osallisuutta tähän paikkaan. Kun on ollut työttömänä, niin on jotenkin taantunut, jotenkin tottunut siihen, että sulla ei ole mitään oikeuksia ja sun ääni ei kuulu. Mutta nyt kun on ollut tuossa julkisessa työssä, niin on ollut että: ”Hei, mut huomataan!” – positiivisessa valossa. On saanut hyvää palautetta, että sulla on ihan fiksujakin juttuja välillä.
Politiikka on mulle semmonen, se on niin kaksinaamaista. Ihan sama ketä ehdokasta siellä katsoo, mitä puoluetta, ei voi luottaa mihinkään niistä. Se, että luvataan asiaa X, mutta sitten sitä ei toteuteta, pidetä sitä lupausta, niin siinä on syy, miksi se politiikka ei kiinnosta. Yksi ihminen ei saa siellä kauheasti aikaan. En tunne oman kunnan päättäjiä, mutta tiedän. Politiikkaa en seuraa millään vakaumuksella, mutta jotain median aivopesemää sisältöä tulee joskus luettua. Presidentinvaalit ovat ainoat vaalit, missä olen äänestänyt. Muissa vaaleissa en koe olleen yhtäkään omaa ajatusmaailmaani tukevaa ehdokasta.
Osallisuuteen liittyen ainoa, mikä tulee mieleen, nimenomaan oman kaupunkini päättäjistä, on se, että ne päättää asioista, joista ne ei oikeastaan edes tiedä. Ne lopettaa asioita, mistä ne luulee tietävänsä, mutta ne ei tiedä kuinka hyödyllisiä asioita ne on, nimenomaan minun ikäluokalle.
Tavallisten ihmisten mielipiteet pitäisi ottaa huomioon, kysymällä ja osallistumalla, kuuntelemalla tavallisia ihmisiä.
Kertoja on 28-vuotias ja käytämme hänestä peitenimeä Mikko. Tarkempaa tietoa osallisuuskertomusten taustoista löydät aiemmasta artikkelistamme.
LUE MYÖS:
Marttinen on yksi Suomen kahdeksasta Opetus- ja kulttuuriministeriön tukemista ja valvomista valtakunnallisista nuorisokeskuksista.